Ensinnäkin palautuminen synnytyksestä ja varsinkin tikkien parantuminen oli tuskaista. En ollut osannut valmistautua siihen, että ne olisivat niin kipeät ja niin pitkään hankaloittaisivat elämää. Mulla meni se reilu kaksi viikkoa ennen kuin alkoi helpottamaan ja pystyi istumaan normaalisti ja kävelemään normaalisti. Ensimmäisen kuukauden elin kuin jossain kuplassa, jonka tajusin vasta kun kupla puhkesi ja huomasin jouluna olevani taas oma itseni. Olin sen ensimmäisen kuukauden varmaan lähinnä suorittanut äitiyttä ja vaan syöttänyt ja seurannut tuntien valumista eteenpäin. Mikä ihana tunne oli palautua omaksi itsekseen, elämä voitti ja omat aivot käynnistyivät. Elämä muuttui huomattavasti helpommaksi. Toki varmasti helpotti se, että päästiin eroon rintakumista ja vauvan paino oli lähtenyt nousuun viimein. Ruokailut ei olleet enää niin hirveää säätämistä imettämisen, rintakumien, lisämaidon, pumppaamisen kanssa. Lopulta päädyttiin siihen, ettei edes yritetty poistaa lisämaitoja, vaan vauva syö pääasiassa rinnasta mutta tarpeen mukaan annetaan päälle lisämaitoa. Yöllä ei pelata lisämaidon kanssa eli silloin vaan imetän. Nyt ollaan myös päästy ekoja kertoja maistamaan soseita. Joten nykyään ruokailut eivät enää ole ahdistavia, niin kuin aluksi.

Kun olimme ehtineet vajaan viikon olla kotona, mieheni sai puhelun syöpälääkäriltä. Mieheni käy siis 4kk välein kontrolleissa ja nyt oli etäpesäkkeen paikalle ruvennut kertymään nestettä. Hän siis joutui leikkausjonoon, koska silloin on vaara, että syöpä uusii sinne etäpesäkkeeseen. Tää oli vähän semmonen maailma meinasi taas romahtaa, kun tieto hormonihöyryissä olevalle äidille tuli. Leikkaus tuli lopulta tammikuun alkupuolelle niin saatiin pidettyä ritiäiset pois alta ennen sitä. Mieheni siis joutui n. 6h leikkaukseen, jossa koko vatsa avattiin ja munuaisten läheltä poistettiin iso pala imusolmukkeita ja rasvakudosta. Hän oli viikon sairaalassa, jolloin onneksi mieheni sisko oli meitä kotona auttamassa, että sain koiran ulkoilutettua ja vauvan hoidettua samalla. Mieheni sai 6 viikkoa sairaslomaa ja kiellon nostaa mitään yli 1kg painoista. Joten alkuun kannoin ja hoisin kaiken arjessamme. No pikkuhiljaa mies kyllä alkoi pitämään vauvaa sylissä ja jne. niin arki helpottui. Viime viikolla oli syöpälääkäri ja siellä nyt oltiin sitä mieltä että syöpä ei ole uusiutunut. Varmistuu reilun kuukauden päästä otettavassa ct-kuvassa, kun nyt leikkauksen jäljeltä siellä on nestettä poistetun palan tilalla. Näin ollen toivottavasti tämä nyt oli tässä! Niin ja pienen lisähommanhan tämä toi tuohon lapsettomuusasiaan. Leikkaus siis vaikutti niin, että ejakulaatiota ei enää tapahdu kunnolla. Eli sperma ja jos siellä nyt ylipäätänsä on edes siittiöitä, niin ne menevät väärään suuntaan ja virtsarakkoon. No onneksi meillä on siellä pakkasessa vielä alkioita odottamassa, jos toista lasta yritetään.

Päädyimme myös laittamaan asuntomme myyntiin ja löysimme jo uuden kodinkin. Ajatuksena oli, että tämähän myydään tästä nopeasti pois ja sitten päästään uuteen kotiin. No ei ihan ole mennyt niin helposti. Tammikuun puolivälissä laitettiin myyntiin ja vieläkään ei ole mennyt. Katsojia kyllä käy ja kiinnostuneita on, mutta ei tipu tarjouksia. Meillä on aikaa myydä toukokuun puoliväliin. Sen jälkeen menetämme käsirahan jonka olemme uudesta kodista maksaneet, jos emme pysty silloin maksamaan loppuosaa. Olen niin ahdistunut ja stressaantunut koko asiasta. Mietin koko ajan vain tuota. Yölläkin välillä syötön jälkeen en saa unta vaan alan pyörittää tätä asuntoasiaa päässäni. En tiedä minkä päälläseisonta esityksen pitäisi laittaa pystyyn, että saisi tämän menemään. Asunto siis sellainen, että moni ajatteli meidän tapaan sen menevän tosi nopeasti. No ei perkele mene. Huomenna on taas näyttö, mutta tiedän taas, että kiinnostuneita oli, mutta sen jälkeen niistä ei sitten kuulukaan mitään! Eli huomenna taas pettymään ja ottamaan yksi lisäaskel ahdistukseen taas.