Pitkään aikaan ei oo vaan jaksanut kirjoittaa. Pahaolo on ollut "ystävänäni" koko ajan. Pikkuhiljaa rupeaisi tämä jo 7 viikoa kestänyt krapulaolo riittämään. Nyt siis viikkoja ja päiviä koossa 11+4. Vatsahan mulla on jo valtava.. Oikeastaan voisi sanoa, että ei se juurikaan ole laskenut missään vaiheessa sen munarakkuloiden keräyksen jälkeen. Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ollut sen kokoinen ja näköinen, että aika haastava peitellä raskautta millään. Aamulla vatsa pienimmillään, mutta siitä lähtee kasvamaan ja iltaisin jo melko muhkea. Vatsa siis lähtee tosta rintojen alta eli ei ole mitään pikku alavatsa turvottelua. 

Kaikki ulkotakit rupee olemaan tosi kireitä ja korostavat oikein vatsaa. Ulkohousut ei ole enää muutamaan viikkoon menneet päälle kun eivät vyötäröstä mene kiinni. Perjantaina kävinkin ostamassa äitiystakin ja paitoja. Omat normi paidat menisi muuten päälle, mutta pituus ei tahdo riittää enää kumpua peittämään. Uudet rintaliivitkin pitäisi käydä ostamassa, kun nekin tursuavat nykyisistä ulos. Varmaan jotkut lehmien utareliivit pitää kohta hommata, kun tuota rintavarustusta löytyy jo omastakin takaa ihan riittävästi. Rinnat ovat myös tosi painavat ja huomaa, että niskat rupee olemaan kipeät.

Liikuntaa ei ole tullut harrastettua muuten kuin kävellen. Yhden kerran olen pt:n kanssa ollut salilla. Sinäänsä salilla olo sujui ihan hyvin, mutta olin kyllä monta päivää sen jälkeen paikat tosi kipeenä. Syynä toki tosi pitkä tauko. No jospa tää huono-olo alkaisi helpottamaan niin jospa sinne sais itsensä taas raahattua. Kävellessä kyl huomaa, miten keskivartalotuki on jo alkanut katoamaan. Maha sen kun lyllyy tossa edessä ja hengitys on raskaampaa liikkuessa.

No sitten tää henkinen puoli.. No sitä tulee niitä päiviä kun miettii, että onkohan sikiö vielä hengissä mahassa. Ultraan on vielä aikaa vajaa kaksi viikkoa. Pelko siitä, että mennään sinne ja ne ilmoittaa, että täällä ei ole enää sikiö hengissä..Mitä sitten tapahtuu? No sittenhän se ei ole ollut elinkelpoinen. Niinhän se menee. Sitten tiputaan taas lähtöpisteeseen. Mitä enemmän ihmiset saa tietää raskaudestani, sitä enemmän pelkään kaiken menevän pieleen. Välillä yritän toitottaa itselleni, että yritä nauttia kaikesta niin kauan kun kaikki on hyvin/et tiedä jonkun olevan huonosti. 

Sekin kun laittaa ovat viikkonsa googleen niin kaikki ensimmäiset tekstithän on siitä kuin raskaus olikin mennyt kesken. Tiedän, en saisi käydä niitä edes lukemassa, koska tappiomieliala lyö heti päälle. Tulis nyt se samperin ultra nopeesti ni tietäis tämän hetkisen tilanteen. Kuten jo aikaisemmin on tullut sanottua niin odottaminen tällaisissa asioissa ei oo mun vahvimpia puolia. 

No nyt ei auta kuin yrittää jotenkin nollata ajatukset, olla positiivinen ja odottaa. Ja toivoa parasta.